Sunnuntait vietimme - mikäli emme olleet Pohjanmaalla - asuntonäytöissä ympäri Espoota ja länsi-Uuttamaata. Etsimme ok-taloa, etsimme yhteisöä - paikkaa, jonne kotiutua.
Missään nimessä en halunnut lapsia enkä muuttaa itä-Uudellemaalle. Tiedustelut juurille paluusta Pohjanmaalle kuulostivat lähinnä naurettavilta. Onneksi ne pystyi helposti torjumaan "ei siellä ole töitä"-lauseella.
Arvannette, että kahden vuoden jälkeen meillä oli lapsi ja muutimme Itä-Uudellemaalle.
Porvoossa asuessamme ja toisen lapsemme synnyttyä, rupesi myös ajatus juurille paluusta tuntumaan täysin mahdolliselta, jopa mukavalta ajatukselta. Kävimme edelleen vähintään kerran kuussa Pohjanmaalla. Viikonlopun 6,5 tunnin ajomatkat suuntaansa lasten kera alkoivat kypsyttää ajatusta paluusta toden teolla.
Ihana, ihana Porvoon kotimme vanhassa liitutehtaan kiinteistössä!
Ilman parin vuoden "varikkopysähdystä" Seinäjoella en olisi varmaankaan täydelliseen paluumuuttoon kyennyt. Sen kolmen vuoden aikana kypsyi lopullisesti ajatus paluusta kotikylään.
Toinen "kotikatumme" Seinäjoella. Näkymä silloisesta kodistamme molempiin suuntiin.
Myös esikoisen kouluun meno nopeutti päätöksentekoa. Tyttö aloitti koulutiensä samassa kyläkoulussa, missä äitinsä ja isänsä aikoinaan.
Kyläkoulumme viime elokuussa.
Paluumuuttajan elämää on nyt takana reilu puoli vuotta. Kertaakaan ei ole epäilyksen häivähdyskään käynyt mielessä, tuliko tehtyä oikea ratkaisu. Ehkä suuriin "yllätys" on ollut, että kiireistä elämä on täälläkin - tosin se kiire on jotenkin erilaista kuin kaupungin kiire. Ihmiset ovat leppoisampia ja välittävämpiä. Toisaalta kaipaan kaupunkilaisten avarakatseisuutta, suvaitsevaisuutta.
Kylä on ottanut maailmalla käyneet lapsensa hyvin vastaan. Siitä, kuten niin monesta muustakin asiasta, olen kiitollinen.
Kuten siitä, että meillä on hyvä koti. Ja että se on valmis =)
24.1.2010 Talomme tuntui olevan kaukainen haave...
... ja 11.12.2010 se oli jo ollut pari kuukautta täyttä totta!
